Näytelmän yhdeksän hahmoa ovat ikäänkuin kaikki pääroolissa. Wanda Dubiel esittää Poliisia, joka on itsekin aikoinaan saman koulun käynyt entinen kiusattu, jonka suuri haave on hävittää kiusaaminen. Hän kuitenkin positiivisen ja päättäväisen olemuksen alla kuohuvat edelleen tunteet epävarmuudesta ja vihasta. Näihin ratkaisuiksi Poliisi tarjoaa jos jonkinmoisia sääntöjä ja tietenkin appelsiinimehua. Roolisuoritus oli onnistunut ja uskottava. Emilia Sinisalon roolihahmo, Isopääelina on älykäs tyttö, joka on kuitenkin joutunut kiusaamisen ja näkymättömyytensä takia muuntumaan. Kaikki mitä hän tekee on muiden silmissä väärin ja kaikki on aina hänen syytään, mutta hänenkin sisällään kiehuu viha. Roolisuoritus vangitsi hyvin pienen tytön ahdinkoa ryhmäilmiön edessä. Samuli Niittymäki on Kraaca, pitseihin pukeutuva poika, jonka suhde vanhempaansa on vähintäänkin yhtä hämmentävä kuin pojan suhde itseensä ja kiusaamiseen. Mielestäni roolisuoritus vaati muuntumiskykyä ja Niittymäki oli onnistunut hyvin. Jukka Puotila on näytelmässä ankara ja vaativa Rehtori, jonka käytös herättää epäilyksen empatiakyvyn rippeistäkin. Kova koulu on hyvä koulu ja viha pitää purkaa avoimesti, ovat hänen mielipiteitään. Roolisuoritus oli niin vaikuttava, että välillä huomasin ajattelevani, että jos olisin noiden lasten asemassa, en uskaltaisi koulussa suutani avata - tai pitää sitä kiinni.
Tuomas Kiiliäinen esittää Lerppapelleä, joka on muovannut itselleen savesta suojelijan. Hän on hieman lapsekas ja siksi kiusan kohteena. Kuitenkin hän kuvittelee mielessään tuhoavansa kiusaajansa. Kiiliäinen onnistui herättämään ainakin minun sympatiani Lerppapelleä kohtaan. Niina Kaipainen on Leppäkerttu, jota muut kutsuvat läskiksi varastelijaksi. Hänelläkin on ristiriitainen asema: kiusattu ja kiusaaja. Kaipainen jäi jotenkin ainakin minulle roolissaan tuntemattomammaksi ja vieraammaksi kuin muut. Eero Ritala on näytelmässä Rehtorinpoika Kullervo, joka saa raivokohtauksia ja yrittää samalla miellyttää mahdotonta isäänsä ja rimpuilla irti tämän kuristavasta otteesta. Ritalan roolityötä oli miellyttävä katsella ja hän onnistui kuvaamaan esimerkiksi raivon tunteita hyvin ja uskottavasti. Jussi Nikkilän rooli on Oravantappaja, joka kiusaa, on kiusattu, nälvii ja kapinoi. Hän ampuu oravaa ritsalla eikä osoita merkkiäkään katumuksesta. Nikkilä onnistui välillä säikäyttämään minut roolissaan, sillä hän näytti sopivissa määrin sopivassa ajoin mielipuoliselta - aidosti. Anna Paavilaisen roolihahmo Hulluseepra on ongelmissa itsensä kanssa ja purkaa pahan olon itseensä. Lisäksi hän etsii varomattomasti lohtua ulkopuolelta ja leimautuu Suomen HuippuHuoraMalliksi. Rooli oli ehkä mielestäni kaikista monipuolisin ja suoritus onnistui todella hyvin.
Käsikirjoitus oli hyvin suunniteltu ja mielenkiintoni herättivät varsinkin välillä jopa järkyttävät, yllättävät koukut, jotka oli taitavasti upotettu tarinaan.
Lavastuksen oli suunnitellut Pekka Korpiniitty, joka onnistui luomaan urbaanin, fantasiamaisen mutta silti jollain kauhealla tavalla oikeaa muistuttavan miljöön. Hän myös hyödynsi pyörivää lavaa taitavasti. Puvuista vastasi Tarja Simonen ja hän oli onnistunut löytämään juuri sopivat puvusteet tukemaan hahmojen persoonallisuuksia. Välillä kuitenkin hämmennyin pukuvalinnoista.. Naamioinnista, peruukeista ja kampauksista vastasivat Petra Kuntsi, Pauliina Manninen ja Riikka Saukkonen. Välillä kampauksiin olisi voinut käyttää enemmän huolellisuutta. Musiikki ja äänisuunnittelu oli Tuomas Fräntin käsialaa ja se oli onnistunutta ja teemaan ja tarinaan sopivaa. Eeppi Ursin sovelsi laulut ja Reetta-Kaisa Iles vastasi koreografioista. Lauluista pidin, mutta koreografioiden harjoitteluun tulisi ehkä käyttää vielä aikaa. Näytelmää sävyttäneet videot olivat Mari Keski-Korsun suunnittelemia ja toteuttamia. Minulle ne eivät oikein auenneet ja veivät välillä huomioni näytelmästä, kun mietin mitä niillä oli haettu. Valosuunnittelun oli hoitanut Tarja Ervasti, enkä löytänyt siitä mitään moittimista.
Tulkintani näytelmästä on että jokainen meistä voi olla sekä kiusaaja, että kiusattu. Tämä ilmeni näytelmässä kunkin näyttelijän vuorollaan pukeutuessa tappajan takkiin. Jokaisessa meissä on jotakin, miksi meidät voisi ottaa silmätikuksi ja hajottaa pieniksi palasiksi ryhmän jalkojen alla. Ja kiusaamisen huomioimatta jättämisellä on kohtalokkaita seuraksia. Vaikka näytelmä sisälsi useita hauskoja kohtia ja lausahduksia, yleinen kuva oli hieman kauhulle ominaisesti pelottava ja herätti muistoja ja jopa ahdistusta. Se onnistui herättämään tunteita ja vihaa. Näytelmä toi esille, että vihaa pidetään ikäänkuin kiellettynä tunteena, jota ei saisi edes piilottaa sisimpäänsä. Sitä ei vain tulisi tuntea lainkaan. Kiusaamiselta vain suljetaan silmät ja leikitään ettei sitä ole. Istutaan kahvipöydän ääressä rupatellen, vaikka norsunkokoinen mörkö nimeltä Kiusaaminen istuu viereisellä paikalla ja ihmisten äänetön kauhunhuuto kaikuu korvissa.
Minä pidin näytelmästä. Jälkimmäinen puolisko oli mieleeni enemmän kuin ensimmäinen. Säikähdin muutaman kerran oikein kunnolla, minut yllätettiin. Esitys ei todellakaan ollut vain yksi muiden joukossa, vaan nosti päänsä muita korkeammalle ja huusi oikein kovasti viittoen käsiään. Se sai uskomaan: minä voin vihata, mutta minua voi auttaa. Minun pitää auttaa. Ei saisi olla jakoa kiusaaja-kiusattu tai tappaja-uhri. Näytelmä oli onnistunut kokonaisuus, piittaamatta pienistä kenraaliharjoitukseen kuuluvista mokista. Pitkästä aikaa ei tehnyt mieli vain nukkua toiseen olkapäätä vasten, vaan jännitys ja mielenkiinto säilyivät.
