Feminismin Raamattu

Luin kielletyn kirjan nimeltä Toinen sukupuoli. Sen on kirjoittanut Simone de Beauvoir ja se on julkaistu alunperin ranskaksi vuonna 1949. Suomeksi se ilmestyi vuonna 1980. Kirja on laaja feministinen naiseuden pohdinta, jossa on niin Beauvoirin omaa elämää, sekä hänen käsitystään naiseudesta yleensä. Siinä herätetään monia kysymyksiä. Pääpohdinnan aihe on kuitenkin se, miksi sukupuolijako järjestelmineen on niin vääristynyt, että mies on 'Subjekti' ja nainen 'Toinen', ylimääräinen tekijä ja muuttuja. Kirja erottelee koetun sukupuolen sekä sosiaalisen naiseuden.

Kirjan kirjoittaja Simone de Beauvoir on vuosina 1908-1986 elänyt ranskalainen kirjailija, filosofi ja feministi. Tosin hän ei itse kokenut olevansa feministi. Hän oli eksistentialisti ja ajatteli, että jokainen yksilö on pohjimmiltaan oma, erilainen maailmansa. Hän oli oman aikansa räväyttäjä, niin teksteiltään kuin tavoiltaan. Osa hänen näkemyksistään heräsi varmasti jo kouluaikoina, kun hänet laitettiin opiskelemaan katoliseen tyttökouluun, jonka tiedollinen koulutus perustui naisen tehtävään olla ensisijaisesti vaimo ja äiti.

Beauvoirin yksityiselämänsä sai lähes yhtä paljon huomiota, kuin hänen julkaisunsa. Beauvoir nimittäin oli kuuluisan filosofi Jean-Paul Sartren elämänkumppani, mutta ei asunut tämän kanssa, eikä heillä ollut lapsia tai sopimusta suhteestaan. Näin hänellä oli täysi vapaus matkustella, opettaa, kirjoittaa ja ylläpitää suhteita useisiin rakastajiin ja rakastajattariin. Aluksi häntä ei pidetty itsenäisenä ajattelijana, vaan ainoastaan Sartren 'lieveilmiönä'. Beauvoirin mukaan on myös nimettä Simone de Beauvoir-palkinto, joka annetaan naisten ihmisoikeuksien parantamiseen ja sukupuolten tasa-arvoistamiseen tähtäävästä työstä.

Toinen sukupuoli on siis kirja naisen ikuisesta toiseudesta. Se kertoo naisten sortamisesta, jota kuvaa sitaatti: "Naisilla on oikeuksia vain, koska miehet sallivat sen". Yksi perusteemoista on myös naisen aineellistaminen, jonka mukaan vähävaraisinkin mies voi tuntea omistavansa jotakin, jos hän on saanut kiinnitetyksi itseensä palvelevan naisen. Kirja käsittelee naiseuden historiaa ja sitä miten tähän päivään (1949) on tultu. Se kuvailee tarkasti 'Hyvän vaimon ominaisuuksia', ja pelkistää naiselle annetuksi kaksi tehtävää: olla aviovaimo sekä äiti.

Miehen ja naisen eriarvoista asemaa tarkastellaan niin biologisten erojen, kuin miehen kokemuksen todellistumisesta vasta toiseuden avulla. Lisäksi Beauvoir kuvaa naisen tilannetta 1949 omasta kuvakulmastaan ja antaa ohjeita vapautumiseen. Hänen mukaansa nainen on vapaa toiseudestaan kun hän on itse päättänyt olla yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti itsenäinen. Tätä näkemystä kuvaa Beauvoirin ehkä tunnetuin lause: "Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan". Hänen päällimmäisen tarkoituksensa ollaan siis mielletty olleen selvittää, miksi nainen on asetettu poikkeamaksi miehestä. Sex-gender-määritelmä tarkoittaa, että on kaksi sukupuolta: biologinen ja sosiaalinen.

Teoksen vastaanotto oli tyrmäävä, johtuen osittain tai kokonaan siitä, ettei feminismiä tuona aikana ollut feminismiä. Beauvoir oli kirjan julkaistessaan jo tunnettu henkilö, joten kirja sai osakseen paljon huomiota. Kirjan kieltäjä oli paavi, joka kielsi 'kunnon kristittyjä' lukemasta kirjaa. Hän ilmeisesti näki kirjan horjuttavan yhteiskunnan yleistä rakennetta ja ajattelutapaa kristinuskolle kielteisesti. Huomio ei ollut ainoastaan negatiivista ja negatiivinenkin oli herättelevää. Teos uudisti ajatuksia Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa. Se ikäänkuin tarkoittamattaan oli alkusysäys feministiselle ajatukselle.

Nykypäivänä kun feminismi on jo yleinen käsite, kirjaa luetaan ehkä eri tavalla kuin ennen. Myös naisen asema on monin tavoin mullistunut ja osa tekstistä on siten vanhaa ja epäpätevää. Teksti on luonteeltaan todella jyrkkää ja pohtivaa. Sen vuoksi, vaikka kirja enää ei olekaan kielletty edes 'kunnon kristityiltä', saattaa moni paheksua kirjaa ja nähdä sen liiallisen dramaattisena sekä vanhanaikaisena. Kuitenkin jatkuvan tasa-arvokeskustelun tiimellyksessä on myös vanhoilla näkemyksillä merkitystä, ja niiden viestejä tulkitaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Ulos pöytälaatikosta

Olen itse niin sanottu pöytälaatikkokirjailija. Minulla on paljon omia tekstejä, mutta vain harvat ovat päässeet niitä lukemaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta olen kovin varovainen omien tekstieni kanssa. Pienestä asti olen kirjoittanut runoja ja onnittelutekstejä sukulaisilleni ja läheisilleni. Ongelmana ei ollut itse tekstin antaminen, mutta muistan monet kerrat, kun minua pyydettiin lukemaan teksti ääneen esimerkiksi syntymäpäivillä puheiden yhteydessä. Totaalinen paniikki iski kerta toisensa jälkeen, vaikka muuten minua ei voisi ujoksi määritellä.

Ensimmäiset ”kunnolliset” tekstini ovat ajalta, jolloin aloitin ylä-asteen. Minulla on kirja, jonka nimi on ’Pienten ja vähän suurempienkin ajatusten kirja’. Se on ikään kuin päiväkirjani, turvapaikkani täynnä ajatuksiani, ja ajatuksia, joita eräs ystäväni on minulle antanut. Ja puhun antamisesta, koska mielestäni tekstit ovat pala omaa itseä, jolloin ystävättäreni on antanut lahjaksi palasia itsestään.

Tämä oma ujouteni on saanut minut pohtimaan kirjailijan työn haasteita. Jokaisessa teoksessaan he asettavat suuren yleisön arvosteltavaksi palan itseään. Mielestäni tämä pätee suurimpaan osaan kirjoista, fantasiasta omaelämänkertoihin. Oli tarina keksitty, tai kokonaisuudessaan totta, on kestettävä suurta kritiikkiä ja väärinymmärryksiäkin. Toisaalta voi olla, että kovaa työtäsi ei edes huomata.

Toisaalta nykyinen rahavetoinen kirjabisnes on muuttanut pelin henkeä. Yhä enemmän tilataan tietyntyylisiä tai tietynsisältöisiä tekstejä sen sijaan, että ideat lähtisivät kirjailijasta itsestään. Silloin arvostelu on helpompi sysätä muualle, jos ei suuren yleisön edessä, niin ainakin keventääkseen omaa painolastiaan.

Kritiikki saattaa olla helpompi ottaa vastaan kirjallisena. Toisaalta se että näkee itse, miten oma teksti vaikuttaa toiseen ihmiseen, saattaa olla kaiken sen jännityksen ja tuskan arvoista. Mieleeni on jäänyt ikuisesti, kuinka olin joululahjaksi viimevuonna kirjoittanut mummilleni ja ukilleni runon. Jouluaatto oli jo kääntynyt iltaan ja olin tarkoituksella odottanut, että jäljellä olisivat vain mummi ja ukki, muut olivat jo menneet menojaan. Annoin lahjani kovin arastellen. Ukkini luki runon ja oli aivan hiljaa. Ainoa näkyvä muutos oli kyynel, joka vieri pitkin hänen jo ryppyistä poskeaan. Ennen tätä olin nähnyt hänen itkevän vain kerran. Se oli hetki, joka pysäytti. On helppoa kehua lapsenlastaan vain siksi että hän on tärkeä. Tuosta reaktiosta kuitenkin näin, kuinka paljon tekstini vaikutti rakkaaseen isoisääni.

Ja tuo reaktio saattoi johtaa siihen, että uskalsin ajatella, mitä jos sittenkin teksteissäni on jotain hyvää? Jos ne eivät olekaan vain höpönlöpöä päiväkirjani uumenissa? Ja uskon, että jokainen kirjailija on joskus miettinyt, etteivät hänen tekstinsä ole tarpeeksi hyviä. Ei kukaan niitä lukisi ja jos lukisikin, ne luettaisiin kerran puolihuolimattomasti ja sysättäisiin sitten kirjahyllyn uumeniin.

Mutta on ollut se hetki, kun he ovat ehkä kädet vapisten, lähettäneet tekstinsä, palan itseään kohtaamaan pahan maailman. Mietipä, jos suositut ja rakastetut kirjailijat olisivatkin jänistäneet tämän tilaisuuden tullen. Ensin vaatii rohkeutta kirjoittaa. Vaatii rohkeutta antaa oma luomuksensa muiden eteen. Ja vaatii rohkeutta nähdä reaktiot, positiiviset ja negatiiviset, joita tämä pala omasta itsestään ihmisissä, niin tutuissa kuin vieraissa, aiheuttaa.