Olen itse niin sanottu pöytälaatikkokirjailija. Minulla on paljon omia tekstejä, mutta vain harvat ovat päässeet niitä lukemaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta olen kovin varovainen omien tekstieni kanssa. Pienestä asti olen kirjoittanut runoja ja onnittelutekstejä sukulaisilleni ja läheisilleni. Ongelmana ei ollut itse tekstin antaminen, mutta muistan monet kerrat, kun minua pyydettiin lukemaan teksti ääneen esimerkiksi syntymäpäivillä puheiden yhteydessä. Totaalinen paniikki iski kerta toisensa jälkeen, vaikka muuten minua ei voisi ujoksi määritellä.
Ensimmäiset ”kunnolliset” tekstini ovat ajalta, jolloin aloitin ylä-asteen. Minulla on kirja, jonka nimi on ’Pienten ja vähän suurempienkin ajatusten kirja’. Se on ikään kuin päiväkirjani, turvapaikkani täynnä ajatuksiani, ja ajatuksia, joita eräs ystäväni on minulle antanut. Ja puhun antamisesta, koska mielestäni tekstit ovat pala omaa itseä, jolloin ystävättäreni on antanut lahjaksi palasia itsestään.
Tämä oma ujouteni on saanut minut pohtimaan kirjailijan työn haasteita. Jokaisessa teoksessaan he asettavat suuren yleisön arvosteltavaksi palan itseään. Mielestäni tämä pätee suurimpaan osaan kirjoista, fantasiasta omaelämänkertoihin. Oli tarina keksitty, tai kokonaisuudessaan totta, on kestettävä suurta kritiikkiä ja väärinymmärryksiäkin. Toisaalta voi olla, että kovaa työtäsi ei edes huomata.
Toisaalta nykyinen rahavetoinen kirjabisnes on muuttanut pelin henkeä. Yhä enemmän tilataan tietyntyylisiä tai tietynsisältöisiä tekstejä sen sijaan, että ideat lähtisivät kirjailijasta itsestään. Silloin arvostelu on helpompi sysätä muualle, jos ei suuren yleisön edessä, niin ainakin keventääkseen omaa painolastiaan.
Kritiikki saattaa olla helpompi ottaa vastaan kirjallisena. Toisaalta se että näkee itse, miten oma teksti vaikuttaa toiseen ihmiseen, saattaa olla kaiken sen jännityksen ja tuskan arvoista. Mieleeni on jäänyt ikuisesti, kuinka olin joululahjaksi viimevuonna kirjoittanut mummilleni ja ukilleni runon. Jouluaatto oli jo kääntynyt iltaan ja olin tarkoituksella odottanut, että jäljellä olisivat vain mummi ja ukki, muut olivat jo menneet menojaan. Annoin lahjani kovin arastellen. Ukkini luki runon ja oli aivan hiljaa. Ainoa näkyvä muutos oli kyynel, joka vieri pitkin hänen jo ryppyistä poskeaan. Ennen tätä olin nähnyt hänen itkevän vain kerran. Se oli hetki, joka pysäytti. On helppoa kehua lapsenlastaan vain siksi että hän on tärkeä. Tuosta reaktiosta kuitenkin näin, kuinka paljon tekstini vaikutti rakkaaseen isoisääni.
Ja tuo reaktio saattoi johtaa siihen, että uskalsin ajatella, mitä jos sittenkin teksteissäni on jotain hyvää? Jos ne eivät olekaan vain höpönlöpöä päiväkirjani uumenissa? Ja uskon, että jokainen kirjailija on joskus miettinyt, etteivät hänen tekstinsä ole tarpeeksi hyviä. Ei kukaan niitä lukisi ja jos lukisikin, ne luettaisiin kerran puolihuolimattomasti ja sysättäisiin sitten kirjahyllyn uumeniin.
Mutta on ollut se hetki, kun he ovat ehkä kädet vapisten, lähettäneet tekstinsä, palan itseään kohtaamaan pahan maailman. Mietipä, jos suositut ja rakastetut kirjailijat olisivatkin jänistäneet tämän tilaisuuden tullen. Ensin vaatii rohkeutta kirjoittaa. Vaatii rohkeutta antaa oma luomuksensa muiden eteen. Ja vaatii rohkeutta nähdä reaktiot, positiiviset ja negatiiviset, joita tämä pala omasta itsestään ihmisissä, niin tutuissa kuin vieraissa, aiheuttaa.
Hienoa!
VastaaPoistaToivon todella, että tekstisi pääsevät pöytälaatikosta!
Jännitystä voi lieventää monilla tavoilla. Voit osallistua johonkin kirjoittajapiiriin tai vaikka perustaa sellaisen. Ota ilmoittautumisia vastaan vaikka heti tässä.
Voit myös lähettää joitakin tekstejäsi arvioitavaksi, jotta kustannustoimittaja ei ole ensimmäinen niitä lukeva. Ainakin meidän koulustamme aiemmin tekstejään Nuoren Voiman Liiton Arvostelupalveluun lähettäneet ovat olleet saamiinsa palautteisiin tyytyväisiä. Niissä on perusteellisesti ja perustellen ruodittu niin hyviä puolia kuin mahdollisia puutteitakin. Tietysti pitää muistaa, että nekin arviot ovat yksittäisen ihmisen näkemyksiä; kirjoittajan oma näkemys voi olla toinen kuin lukijan, ja kirjoittajalla on tietenkin valta omiin teksteihinsä.
Kun pikku akka syntyi, ystäväni antoi ihanan lastenrunokirjan. Kaikkia kirjan hyviä runoja huomattavasti parempi oli kuitenkin ystäväni kirjan ensilehdelle itse tekemä runo. Ystäväni on hyvä kirjoittaja, mutta osansa oli vielä silläkin, että se runo oli suoraan häneltä ja hänen perheeltään meidän perheellemme. Toivon, että edelleen kirjoitat myös yksittäisille ihmisille, ystäville ja sukulaisille. Sellaiset tekstit ovat mittaamattoman arvokkaita ja tärkeitä.